”Tietosuojaa vai akvaarioelämää” -taltioinnissa (Petteri Järvinen ja Osmo Kuusi) käytiin keskustelua yksityisyyden ja läpinäkyvyyden rajasta elämässä ja mediassa. Tosi mielenkiintoinen tunti asian parissa, mitä meistä monet eivät pahemmin ajattele tai miellä.

Keskustelu kulki virkistävän monella tasolla – jokainen osanottaja ja katsoja sai varmasti irti jotakin miettimisen aihetta. Kuusi oli akvaarioelämän eli kaiken läpinäkyvyyyden puolella ja Järvinen taas peräsi tiukempaa yksityisyyden suojaa. Läpinäkyvän elämän edustajilla keskustelu kulki enemmänkin sillä tasolla, mitä läpinäkyvyys merkitsisi julkisessa asemassa oleville, kulutustuotteille, kaupalle, teollisuudelle. Tietosuojaa perännyt puoli käsitteli yksilön, vaikka hän julkisuudessa olisikin, yksityisyyden suojaamista tyyliin ”kaupunginjohtajakin on joskus entinen kaupunginjohtaja”.

Aihe on mahdottoman laaja ja monisyinen, siitä saa revittyä vaikka mitä filosofista pohdintaa, itse ajattelin miettiä sitä ruohonjuuritasolla. Siksi, että itse työskentelen julkisella alalla ja olen privaatisti hyvin niuho avaamaan itseäni netissä. Kunnan työntekijänä minua sitoo työfoorumeilla ne määräykset ja säädökset mitä työpaikkani ja lainsäädäntö on laittanut. Olemme Facebookissa, mutta yksilön linja on tällä hetkellä tosi niukka siinä näkymisessä. Me kaksi jotka enimmäkseen sitä päivitämme, emme tee päivityksiä omalla nimellämme vaan työpaikkamme nimissä. Työntekijöiden nimiä ja yhteystietoja ei ole profiilissamme, työpaikan viralliselta sivulta ne löytyvät mutta ei siellä mainita, että olemme some-vastaavia. Eikä siellä Facebookin profiilissa ole kuvia kenestäkään meistä työntekijöistä. Kuitenkin, jos joku haluaa esimerkiksi valittaa toiminnastamme ihan yksilötasolla, sekin on mahdollista juuri työpaikan kotisivujen yhteystietojen olemassa olon vuoksi.

Julkisen alan työntekijät edustavat työroolissaan työnantajaa ja läpinäkyvyys on mielestäni hyvä asia, kun se rajoittuu siihen mistä henkilö vastaa. Kunta-, valtio- ja presidenttitasolla pitää seistä tekemisiensä takana ja olisi hyvä, että kaikenlaiset suhmuroinnit olisivat jäljitettävissä ja tutkittavissa. On kyse luottamuksesta, ollaan kansalaisten palveluksessa.

Kun sitten ajattelee asiaa esimerkiksi poliitikon kannalla, niin siihen liittyy myös itsensä markkinoiminen kansalaisille. Jos nimittäin haluaa olla mukana seuraavallakin hallituskaudella. Tyyppi on joviaalinen ja kansanomainen, kun tiedämme hänen harrastavan samoja juttuja kuin me tavalliset pulliaiset – postaukset ja tviittaukset maratoneilta, teatteri- ja leffakäynneiltä, messuilta ja tapahtumista osoittavat hänen olevan ”meidän” Hermanni tai Vilhelmiina. Mikäpä siinä, tässäkin pitää sitten kestää ne negatiiviset palautteet, jotka voivat olla hyvinkin henkilökohtaisella tasolla, ulkonäöstä lähtien. Ja ehkä kannattaa miettiä, vaikka blogissaan kirjoittaisi rehellisesti näkemyksistään ja mielipiteistään, ovatko ne myöhemmin haittana esimerkiksi urakehitykselle. Toisaalta, jos kantti kestää myös tulevaisuuden tuomion, voisi tällaiselle tyypille nostaa hattua – ”minkä kirjoitin, sen kirjoitin”.

Hallaa voi yksityiselläkin alalla toimiva tehdä imagolleen ihan samalla tavalla kuin julkinenkin tyyppi, ehkä tässä vaikutukset voivat olla nopeampia ja tuhoisampia. Jos todetaan että ”ompa paska imago”, äänestetään jaloilla ja ostetaan tuotteet ja palvelut muualta. Poliitikon liksa sentään juoksee vielä kauden vaihtumiseen asti. Markkinointi on oma taiteenalansa ja kämmeihin ei ole varaa henkilökohtaisellakaan puolella, jos sitä kerran on someen avannut.

Kuvien lataamisesta julkisuuteen syntyi kotona keskustelu, kun ihailimme nuoren sukulaisäidin ihania kuvia esikoisestaan. Pitäisikö miettiä useampaan kertaan, mitä laitamme ja laittaisimmeko ollenkaan nettiin kuvia näistä, joista olemme vastuussa ja jotka eivät vielä ikänsä puolesta voi tuoda julki mielipidettään asiasta? Ville-Kalle 30 vee ei välttämättä arvosta sitä, että työnhakurumbassa tuleva työnantaja näkee hänen kellineen karvamatolla aataminasussa, vaikka ikä silloin olisi 6kk. Puhumattakaan siitä, mihin se kuva on 29 ja puolen vuoden aikana kopioitu. Välttäisin ainakin laittamasta kuvan yhteyteen mitään tietoa siitä, missä ympyröissä kuva on otettu, mutta eihän sekään kyllä auta. Kuvasi, vaikka siinä copyrightit olisikin, on vapaata riistaa heti kun se nettiin menee. Voit yrittää saada oikeutta itsellesi, mutta ainakin niiden artikkelien mukaan mitä olen lukenut, on se aika mahdoton juttu.

Entä jos Internetissä olisi ennen sen käyttöönottoa luettava käyttösäännöt, (on sitten kyse kuvista tai tekstintuotosta) niin ei niitä luettaisi yhtään sen enempää kuin muitakaan käyttösääntöjä. Tai onhan meillä käyttösäännöt, netti-etiketti jota pitäisi ehdottomasti heti selvittää nettiin menijälle iästä riippumatta.

Olen opiskelukuvioissa tutustunut Ari Haasion teoksiin, joista ”Koukussa nettiin : lapset, nuoret ja verkon vaarat” on opus, jonka jokaisen vanhemman pitäisi lukea. Napakka, hyvin selkeästi tehty tietopaketti lasten ja nuorten sosiaalisen median käytöstä, nettipeleistä, netin koukuttavuudesta ynnä muusta. Saat vastauksen siihen, miksi teinisi multitaskaa puhelin kädenjatkeena joka paikassa ja jatkuvasti, miten kiusaaminen on mahdollisesti levinnyt jo kotisi seinien sisälle (sinä vain et tiedä sitä) ja miten epämääräisille sivuille alaikäinenkin pääsee vain nappia painamalla. Tiukkaa asiaa.

Haasio mainitsee psykologi Tanja Salokosken haastattelun (Hei, hei Facebook … 2015), jossa Salokoski on todennut, että:

”…kyse on minuuden rakentamisesta. Aikaisemmin nuoret kirjoittivat tuntojaan päiväkirjaan, nyt ajatuksia, kokemuksia ja tunteita jaetaan kaveripiirin kesken sosiaalisessa mediassa.”

Kirjassa mainitaan myös SoMe ja Nuoret -tutkimus, jonka mukaan jopa 92% nuorista käyttää sosiaalisen median palveluja älypuhelimella. Kun toinen kirjassa mainittu tutkimus (Eukids Online -projekti) valaisee, että tutkimukseen osallistuneet 9-16 -vuotiaat suomalaislapset olivat aloittaneet netin käytön keskimäärin seitsemänvuotiaina, niin digitaalinen identiteetti on aivan eri tasolla kuin meillä vanhemmilla. Toivottavasti olet kiinnostunut siitä, missä lapsesi surffailee ja olet valmis tutkimaan asiaa, jos siltä näyttää, että lastasi kiusataan netissä.

Kun itseäni ajattelen, olen vanha tiukkapipo kääpä, joka on hyvin niukasti näkyvissä privaattipuolella. Joissain somen sovelluksissa olen mukana, mutta hyvinkin passiivisena enkä omalla nimelläni. No mitä löysin, kun googlailin nimeäni mahdollisimman monella tavalla? Pääasiassa paikkansa pitäviä työjuttuja. Metkaa siinä on, että vähiäkin tuloksia tuli tosi eri lailla sen mukaan, miten hain – oliko nimet suluissa, lainausmerkeissä tai vain peräkkäin kirjoitettuna. Kaikesta yllättävin löytö oli jonkun kaukaisen sukulaisen nettiin laittama sukututkimustaulukko, jonka mukaan olen Sursillin sukua – kuten lukuisat muutkin suomalaiset.